Pakkohidastusta

Tiedät varmaan ajatuksen ”universumi järjestää”. Ajatteletko niin? Tai uskotko johonkin muuhun elämäämme johdattelevaan voimaan?

Itse en usko. Ehkä… Uskoo tai on uskomatta, on pakko todeta että välillä vain tapahtuu asioita, jotka todella herättelevät ajattelemaan, että tällä oli nyt jokin tarkoitus.  Sanotaan, että universumi yrittää kertoa meille asioita. Se järjestää tilaisuuksia ja kohtaamisia, avaa ovia, antaa vinkkejä… Toisaalta myös rakentaa esteitä ja hidasteita, antaa varoitusmerkkejä, pysäyttää.

Nyt pysäytti. Varoitusmerkki oli irtokivet asfaltilla. Ehdin hidastaa, mutta en riittävästi. Pyörä luisui alta ja löysin itseni tien pinnasta.  ”Vähän naarmuja”, totesin ja talutin pyörän tien reunaan. Sitten vasta huomasin verinorot ja hartiassa jyskyttävän kivun. Soitin miehelleni ja ihmettelin kun hän sanoi, että olin äsken jo soittanut hänelle kaatumisesta. Puheenikin kuulema sammalsi. Kun kättäkään ei pystynyt enää liikuttamaan, ei tarvinnut miettiä jatkaisinko kotiin omin avuin.

En ole vielä koskaan käynyt kotikaupunkini sairaalapäivystyksessä, mutta nyt tein debyytin tyylikkäästi ambulanssikyydillä. Polkupyöräkin pääsi kyydissä, nätisti paareihin vyötettynä. Muutaman tunnin tutkimusten jälkeen olin kotona kipulääkereseptin ja kantositeen kanssa. Aivotärähdyksen vuoksi mies ohjeistettiin herättelemään minua yöllä. Sairaslomatodistukseen kirjattiin solisluun murtuma. Kolme viikkoa sairaslomaa, ainakin.

Mitäs läksit?

Lähdin pyörälenkille, koska halusin tuulettaa päätäni, saada vähän uutta ajateltavaa. Olin pyörittänyt samoja työasioita mielessäni monta päivää, ympäri ja ympäri, märehtinyt, murehtinut, intoillut ja visioinut.

Olin juuri palailemassa pitkältä sairaslomalta töihin. Odotin paluuta pelonsekaisin tuntein, jännittäen miten onnistuisin pitämään tahtini terveellisenä ja pääni kunnossa. Käsistä lähtenyt duuniflow loistaa mielessä kirkkaana varoitusmerkkinä. Samaan aikaan mieli on täynnä ideoita ja suuria suunnitelmia. Pyörälenkin aikana mietin juuri yhtä mielessä pyörinyttä suunnitelmaa – uskaltaisinko toteuttaa sen? Entä jos epäonnistun? Mitä muut ajattelevat tästä? Olenko hullu jos yritän, vai jos EN yritä?

Yleensä pään käydessä näin ylikierroksilla liikunta auttaa ja antaa uutta ajateltavaa. Lenkki jäi tällä kertaa kesken, mutta kyllä, sainhan minä uutta ajateltavaa tälläkin tavalla, todellakin!

Niin että yrittikö universumi sanoa minulle jotain?

Pakottiko universumi minut pysähtymään, kun en itse sitä osaa? Vinkkasi hidastamaan, ettei käy huonosti?

Vai yrittikö se sittenkin osoittaa, että elämä on tässä ja nyt, ja se voi päättyä milloin tahansa? Että ei kannata käyttää aikaansa turhaan märehtimiseen ja jahkailuun, vaan toimia nyt?

Säikähdin kaatumistani vasta ambulanssissa kun ensihoitaja huomasi, että pyöräilykypäräni oli haljennut. Mielestäni en edes lyönyt päätäni! Entä jos minulla ei olisi ollut kypärää? Entä jos vauhti olisi ollut kovempi? Päivystyksessä luin ystävien ”ihanaa että olet hengissä” -viestejä. Pala nousi kurkkuun. Kyllä, minustakin on ihanaa olla hengissä!

Kummasti työasiat eivät enää vaivaa. Ehkä osin siksi, että keskittyminen menee siihen miten saan puettua, miten saan hiukset pestyä kastelematta kantosidettä ja kaikkia haavalappuja, milloin saan ottaa seuraavat kipulääkkeet ja miten jär-kyt-tä-vän hidasta on kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään muutakaan vasemmalla kädellä!

Kliseistä kuin mikä, mutta kyllä vain tällaiset kokemukset pysäyttävät ja asettavat ajatukset tärkeysjärjestykseen.

Elämä ❤

Yksi kommentti artikkeliin ”Pakkohidastusta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s