Avun pyytämisen vaikeudesta

Minun on aina ollut vaikea vastaanottaa apua, vielä vaikeampaa pyytää sitä.

Miksi? Olenko liian ylpeä, luulenko vaikuttavani heikolta, vai tuntuuko minusta että käyttäisin ihmisiä hyväksi? Ei todellakaan. Tai sitten kyllä, ja näitä kaikkia. Ongelma on, etten tiedä itsekään mikä siinä on niin vaikeaa.

Yleensä avun pyytäminen ei tule mieleenkään. En siis edes mieti pyydänkö apua vai en, kun sellainen vaihtoehto ei kertakaikkiaan käy mielessäkään. Olen aina ajatellut, että ”tottakai mä pärjään”, ”ei tarvii auttaa”, ”kyllä mä tän hoidan”. Enkä ole itse tiedostanut tätä ajatteluani alkuunkaan.

Avun vastaanottamisen vaikeudesta

Kunnes väsyin, romahdin, sairastuin, putosin muiden varaan. Kun en saanut hoidettua itse mitään, en edes itseäni sängystä ylös. Opinko silloin pyytämään apua? En todellakaan! Mutta opin sentään vähä vähältä ottamaan vastaan apua. Aluksi vain, koska en kertakaikkiaan jaksanut kieltäytyä avusta, ja vähitellen koska en enää halunnutkaan kieltäytyä. Tuntui kummalliselta antaa toisten auttaa, minua, henkilökohtaisesti minua, pyyteettömästi ja omasta halustaan. Tunsin, että jään velkaa, eikä pelkkä kiitos tuntunut korvaavan mitään. Itsetuntoni ja mielialani oli niin pohjalla, että minun oli todella vaikea ymmärtää, että ihmiset ympärilläni auttavat minua ihan vain sen takia että välittävät minusta.

Kun masennus hieman taittui ja toimintakyky alkoi palailla, unohdin taas avun vastaanottamisen haparoivat taitoni. ”Kyllä sä oot auttanu jo tarpeeksi”, ” mä oikeesti haluan tehdä ite”, ”kyllä mä jo pärjään”. Päädyin hölmöihin tilanteisiin, kun olin jo luvannut hoitaa jonkun asian, mutta tajusin jälkikäteen etten jaksakaan tai pystykään. Kuten totesin jo aiemmin toipumista pohtiessani, on tarpeeksi vaikeaa sanoa ”ei”, mutta vielä vaikeampaa perua jo tehty lupaus. ”Mä lupasin jo tehdä tän, mutta kuule, en mä teekään!”

Kun vamma on vain pään sisällä

Uskokaa pois, olen todella yrittänyt ymmärtää tätä avunpyytämisen vaikeuttani. Pohdin aiemmin, olisiko avun vastaanottaminen ja pyytäminen helpompaa, jos minulla olisi jokin fyysinen este tai vamma. Jokin näkyvä vamma, eikä vain mielen sairaus, joka on vienyt toimintakykyni. Minulla ei kertakaikkiaan ollut kokemusta sellaisesta vammasta, joka veisi toimintakykyni. Olen aina onnistunut menemään ja tekemään jollain konstilla, vaikka sitten jalka paketissa.

Enpä olisi arvannut, että ”pääsen” näinkin pian harjoittelemaan avuttomuutta fyysisen vamman kanssa. Selvisin pyöräilyonnettomuudestani suhteellisen vähillä vammoilla. Solisluun murtui, oikea käsi on kantositeessä, toinen puoli kropasta on täynnä kipeitä ruhjeita ja haavoja, ja pää on kipulääkkeistä tokkurassa, mutta olen silti vielä kaukana liikuntakyvyttömästä. Tarvitsemani avun määrä tahtoo silti olla enemmän, mitä pystyn pyytämään ja vastaanottamaan.

Tämä oli terävä herätys itselleni. Minun on suunnattoman vaikea pyytää apua, tai edes vastaanottaa pyytämättä tarjottua apua, vaikka minulla on vamma ja selitys avun tarpeelle, joka näkyy kilometrin päähän.

Harjoittelua

Jatkan siis pohdintaani ja avun pyytämisen harjoittelua. Olen jo kehittynytkin, miniaskelilla! Tänäänkin bussipysäkillä pyysin tuntematonta naista sitomaan mekkoni auenneet narut kiinni – tunnustan että rusetin tekeminen yhdellä kädellä on ehkä liian haastavaa.

Auta minua! Kerro, onko sinulle helppoa vai vaikeaa olla autettavana? Ottaa apua vastaan? Tai pyytää apua? Tutuilta tai tuntemattomilta?

Ja miten minä voisin oppia?

2 kommenttia artikkeliin ”Avun pyytämisen vaikeudesta

  1. Hei! Mä oon lukenut tätä sun blogia suurella kiinnostuksella, koska käyn hyvin samanlaista prosessia itsekin läpi elämässäni (jo jonkin aikaa). Ja tämä avun pyytäminen on mullekkin tosi hankalaa – aina ollutkin. Mutta mä oon lähtenyt työstämään asiaa näin: miksi mä en pyydä apua tai edes tajua, että semmonen vaihtoehto on olemassa? Pelkäänkö mä muiden reaktiota, että ne ajattelee että mä oon tyhmä tai heikko, tai pitääkö mun olla täydellinen? Nämä on tällaisia hetkiä, että pitää katsoa itseä TOSI syvälle silmiin ennen kuin ne alkaa valkeneen. Mutta ihan varmasti sä sieltä löydät jotain syitä ja, kun ne löytyy niin sitten niitä voi myös työstää. Tsemppiä! Ja kiitos vielä tästä ihanasta blogista!

    Tykkää

    1. Voi kiitos Marge!
      Syvältä itsestään näitä asioita saa todella etsiä. Uskotaan ja toivotaan että kyllä tässäkin suhteessa vielä viisastutaan 😉
      Tsemppiä myös ittellesi prosessiin!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s