Pysähdy!

Täällä blogissani on kymmeniä artikkeliluonnoksia, joita en syystä toisesta ole saanut julkaisuvalmiiksi. Niitä tänään läpikäydessä löytyi yksi, joka kolahti eritysesti. Olin tasan puoli vuotta sitten kirjoittanut siitä, miten olen silloin paljon harjoitellut pysähtymistä;

 


 

Elämässä tapahtuu taas paljon. Isoja asioita, suuria ajatuksia, uusia suuntia, houkuttelevia mahdollisuuksia. Niin paljon kiinnostavia polkuja tutkittavaksi, niin paljon innostavia asioita tehtäväksi.

Kaikkea ei pysty tekemään yhtä aikaa ja on pakko valita mistä aloittaa. Mitä viedä eteenpäin ensimmäiseksi.

Vuosi sitten ”vanha minä” olisi yrittänyt silti tehdä kaiken. Ainakin aloittaa vähän kaikkea. Ettei vaan tarvitse luopua mistään. Kyllä mä ehdin ja kyllä mä jaksan.

Nyt olen vähitellen oppinut pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni. Mitä minä haluan? Mikä on minulle hyväksi juuri nyt? Minä asioiden parissa minä olen vahvimmillani juuri nyt? Mihin suuntaan edetä tässä maailmassa?

”Pysähtyessä informaatio, sakka, pääse vesilasissa laskeutumaan ja alkaa nähdä kirkkaammin.”

Sakka vesilasissa -vertaus on esitystaitelija-kirjailija Meiju Niskalalta. Hehku-ohjelman parin vuoden takaisessa jaksossa jaksossa hän puhui pysähtymisestä.

Ole puu

Yksi Niskalan haastattelusta poimimani haaste oli ”mene metsään ja yritä olla 30 minuutin ajan kuin puu”. Ei ole mitään muuta tehtävää, kuin tuntea olevansa kuin puu. ”Puu ei arvota mitään, vaan vain kasvaa kohti valoa.”

Miltä se tuntuu? Mitä se minussa aiheuttaa? Mitä ajatuksia, tuntemuksia ja tunteita se synnyttää?

No, minähän päätin kokeilla tätä ja menin metsään. Olisihan sitä voinut leikkiä pu.., eikun anteeksi, olla puu vaikka kotipihalla, mutta tuntui luonnollisemmalta yrittää olla kuin puu metsässä. Se ei ehkä ollut hyvä idea…

Kiipesin kalliolle, tutun käppyrämännyn viereen ja olin. Olin vain. Tai yritin vain olla. Yritin niin paljon vain olla, että huomasin keskittyväni koko ajan vain yrittämiseen enkä olemiseen. Yritin joitain minuutteja, mutta olemisen sijaan keskittyminen alkoi lipua paleleviin varpaisiin. Sain harhautettua itseni kuuntelemaan lehtien havinaa, mutta sitten alkoi palella lisää. Pipo oli huonosti, tuuli pääsi takin helman alta selkään, kenkä painoi, varpaat oli edelleen jäässä. Korjasin asentoa ja liukastuin märkiin lehtiin. Ajattelin istua alas, mutta sammaleinen kallio oli kostea kuin pesusieni kylvyn jäljiltä.

Jumppasin itseni lämpimäksi ja raahustin kotiin. Päätin, että ehkä kokeilen puuna olemista vielä uudestaan, mutta sisällä. Tai edes kesällä.

 


 

Arvaa olenko tämän jälkeen yrittänyt olla puu. Edes nyt kesällä. No en! 😀

Mutta tiedätkö mitä? Olen silti oppinut pysähtelemään.

Olen oppinut ottamaan itselleni pieniä vapaahetkiä pitkin päivää, lepäämään kesken työpäivän ja pysähtymään itseni kanssa kiireen keskellä. Olen joka muutaman kerran nukahtanut päivätorkuille.

Ai miten? Se vastaus on niin pitkä, että kerron siitä toiste. Pitäähän sitä vähän pitää jännitystä yllä 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s