Viherpeukalo keskellä kämmentä

Muutimme nykyiseen kotiimme reilut kaksi vuotta sitten. Edellisessä rivitalokodissamme oli omaa pihaa ehkä 20 neliötä, ja siitäkin suurin osa terassia. Nurmea jäi vain parin neliön läntti – niin vähän että oikeasti lyhensin nurmea keititösaksilla! 😀

Uudessa kodissa piha-ala moninkertaistui. Jo asuntonäytössä paritalon piha herätti meissä samaan aikaan ihastusta ja kauhistusta. Niin paljon tilaa, niin paljon mahdollisuuksia… ja niin paljon hoidettavaa! Leikkimökki, omenapuita, paljon tilaa pelailla nurmella, paikka riippumatolle puiden välissä – ihanaa! Mutta voi kauhistus: kukkapenkkejä ja istutuksia, joita pitäisi jotenkin hoitaa.

Pian muutettuamme naapuri kertoi miten talomme päädyn köynnösruusut kukkivat aina hurmaavasti. Innostuinkin köynnöksiä leikkaamaan ja ”hoitamaan”, minkä ansiosta ensimmäisenä kesänä ruusuihin ei tullut kukan kukkaa. Yhden kukkapenkin kasvuston tapoin jo ensimmäisenä kesänä kastelemalla liian innokkaasti. Toinen kukkapenkki taas kuoli kuivuuteen. Sipulikukkien tappamisesta huolehti tuolloin 3-vuotias apupuutarhurini, joka ihanasti poimi äidille tulppaaneita, juurineen.

Seuraavana kesänä ryhdyimme laajentamaan terassia. Johonkin piti saada mahtumaan monta kottikärryllistä maata, ja siinä vaiheessa saimme kuningasidean kasvimaan rakentamisesta. Hei ihanaa, voidaan istuttaa lasten kanssa herneitä ja salaatteja ja seurata kasvun ihmettä! Pikkuruinen kasvimaa syntyikin, ja myöhemmin toinenkin, mutta nyt katsottuna aivan käsittämättömän hölmöön paikkaan keskelle takapihaa, ja niin heppoisilla rakenteilla, että penkki meinaa nyt jo luhistua reunoistaan. Ulkonäöstä viis, nuo kahden neliön minikasvimaat ovat oikeastikin tuottaneet iloa sekä lapsille että itselleni.

Sadonkorjuun aika! Menestystä ei tässä puutarhassa mitata sadon koossa.

Myös kukkapenkki piti siirtää terassityömaan alta. Sain muutaman ihmeen kaupalla edellisen kesän koettelemuksista selvinneen kukan siirrettyä uuteen penkkiin. Taimitarhalta haettiin täydennykseksi muutama kirsikkapuu ja pensata ja lasten valitsemia sekalaisia kesäkukan siemeniä. En edelleenkään tiedä (tai ainakaan muista) yhdenkään kukkapenkissäni kasvavan kasvin nimeä. So what?

Ne kukkii sittenkin! Ai mitä ne on? En mä vaan tiedä.

Onneksi monet kasvit ovat sitkeitä. Ruusu toipui karusta leikkauksesta ja kukki seuraavana kesänä. Ei ehkä henkeäsalpaavan upeasti, mutta sentään kukki. Kukkapenkin mukana siirretyt kukatkin vahvistuivat vähän ja joku maanpeittokasvi valtasi loput kukkapenkeistä niin, ettei rikkaruohojakaan juuri ole kitkettäväksi. Joka vuosi rohkaistun yrittämään pikkuisen enemmän. Joka vuosi joku yritys myös epäonnistuu railakkaasti.

Samalla olen kuitenkin oppinut jotain tärkeää. Itselleni puutarhanhoidossa tärkeintä ei ole lopputulos, vaan itse tekeminen. Sormet mullassa ja pää pensaassa touhutessa muu maailma katoaa hetkeksi. Kukkien tuoksussa hengitys kulkee paremmin. Turhautumiset ja kiukut purkautuvat lapion varressa rehkiessä. Työpäivän kiihdyttämä syke tasaantuu illan hämärässä kukkia kastellessa. Jos työ vielä tuottaa jotain syötävää tai katseltavaa, se on vain lisäarvoa.

Olennaista on tekemisen ilo.

P.S. Uusin projektini on leikkimökkiä kiertävä kukkapenkki, jonka sivutuotteena syntyy uusi kasvimaakin. En ole vielä varma mitä kaikkea näihin uusiin penkkeihin päätyy kasvamaan, mutta sen tiedän että ei mitään kaikkein perinteisintä. Kerron projektista lisää kun se etenee.