Olen ja tuijotan

Joskus on vaikeaa ottaa aikaa itselleen. Itseasiassa se on minulle todella vaikeaa.

En malta pysähtyä. En malta olla tekemättä jotain. Syödessäni luen. Televisiota katsoessani venyttelen. Hampaita pestessä teen kyykkyjä. Ruokaa laittaessa aivojumppaan. Autoa ajaessa kuuntelen podcasteja tai äänikirjaa.

On yksi paikka, joka pakottaa minut pysähtymään. Paikallisbussi.

Olen niin herkkä matkapahoinvoinnille, että bussissa en voi katsoa muualle kuin eteen ja ulos. En voi lukea enkä räplätä puhelinta. Usein kuuntelen jotain, mutta vielä useammin olen unohtanut kuulokkeet johonkin. (”Olen ihan varmasti laittanut ne taskuun. Vai oliko se käsilaukkuun..?” Mitä juuri kirjoitinkaan keskittymisestä − tarkkaavaisuus on taas herpaantunut hetkeksi tavaroita kerätessä. )

Jumppaaminen ruuhkabussissa voisi tietysti olla kanssamatkustajille hämmentävän virkistävä kokemus, mutta sen olen toistaiseksi jättänyt tekemättä. Niinpä useimmiten bussimatkat vain istun, tuijottelen ja mietin.

Mitä mietit?

Matkan alussa mielessä saattaa pyöriä työasiat, perheen aikataulut, kauppalista, tekemättömät tehtävät, kiinnostavat projektit, ideat ja haasteet. Välillä mieleen nousee ajatuksia, ideoita ja ratkaisuja, jotka tekisi mieli pikaisesti saada kirjoitettua ylös, mutta silloin ajatusten virta katkeaa. Niinpä olen päättänyt, että näillä bussimatkoilla en edes yritä painaa ajatuksiani mieleeni, vaan annan niiden vain lipua. Minne ne sitten ikinä johtavatkaan.

Jos joku kesken matkan kysyisi ”mitä mietit?”, en osaisi vastata. (Tämähän nyt tosin on täysin hypoteettinen ajatus. Oletko koskaan, KOSKAAN kuullut, että suomalaisessa paikallisbussissa joku olisi kysynyt tuntemattomalta vieruskaverilta ”mitä mietit”?!)

Kun sitten jossain vaiheessa havahdun mietteistäni, en useimmiten todellakaan edes muista mitä itseasiassa ajattelin. Muisto häviää yhtä nopeasti kuin uni herätyskellon pärähtäessä soimaan.

Päiväunia

En ole koskaan osannut nukkua päiväunia. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vaikka kesken työpäivän heittämään pitkäkseen ja ottamaan pienet power napit. Kadehdin ystävääni, joka aina työpäivän jälkeen lataa akut viiden minuutin torkuilla ennen lasten hakemista päivähoidosta. Minä en vain nukahda. En, vaikka olisin miten väsynyt. Yritän, mutta en pysty rauhoittumaan niin paljon että nukahtaisin.

Ehkä ongelma onkin juuri yrittäminen. Bussissa en nukahda, mutta ajatuksiin vajoaminen on kuin unimaailma. Daydreaming, melkein kuin päiväunet. Vajaan puolen tunnin matkalla ajatuksissaan ehtii lentää kauas. Ajan ja paikan taju häviää. Parhaimmillaan bussista ulos hypätessä olo on virkistynyt ja levännyt.

Joskus tosin uppoudun ajatuksiini niin täysin, että ajan pysäkkini ohi. Mutta tokihan myös siitä seuraava juoksuspurtti on virkistävä kokemus 😉

bussissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s